Eläimillä on ihmeellinen vaikutus. Välillä tulee vastaan sellaisia spontaaneja, pieniäkin kohtaamisia, jotka taas muistuttavat ihmisen ja lemmikin erityisestä suhteesta.

Hertta oli minulla taannoin eräänä päivänä töissä mukana, kaupungin keskustassa. Päivällä käytin sen pikaisesti pissalla. Vastaan tuli nainen, joka työnsi äitiään pyörätuolissa. Äiti oli mitä herttaisin, mutta aika lailla omissa oloissaan, katse harhaili ympäriinsä ja sanoja ei tullut. Tytär innostui koirasta. Heillä kun oli ollut aikanaan kotona mäyräkoiria. Hän kysyi, oliko koira kiltti ja olisiko äiti saanut vähän silittää sitä.
Enpä ole niin kaunista ja leveätä hymyä pitkään aikaan nähnytkään, kuin nyt vanhan rouvan kasvoilla, kun hän sai Hertan hetkeksi syliinsä, siinä keskellä jalkakäytävää. Käsi piti nostaa esille viltin alta, ja silittäminen kävi hieman kömpelösti. Silittämistä, sileän ja pehmeän turkin koskettamista se kuitenkin oli. Ja hymy kertoi kaiken. 
Jotain herkkää ja ainutlaatuista tuossa suunnittelemattomassa kohtaamisessa oli, ja tilanne jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Kohtaaminen oli ohi parissa minuutissa, mutta se katse ja hymy jäivät elämään kyllä pitkäksi aikaa minussa. Kun jaoin tämän tarinan koirapalstalla, sain kuulla useita saman tyyppisiä tarinoita, joissa koira on olemuksellaan ja läsnäolollaan tuonut lohtua ja iloa.

Olen huomannut, että koiran kanssa liikkuessa ja touhutessa sitä on ihan eri ihminen. Olin 12 vuotta ilman koiraa, ja nyt tuntuu, että on taas ihan uusi maailma ja elämä auennut. On tullut uusia tuttavuuksia ja harrastuksia.  Eläimeen on helppo kiintyä. Se vaatii paljon: aikaa, vastuullisuutta, sitoutuneisuutta ja tiettyä järjestelmällisyyttä arjessa. Mutta takaisinkin saa. En väitä, että koira rakastaa – mutta minulle riittää se, että se kiintyy ja kokee minut turvasatamakseen tässä maailmassa. On aika hienoa olla jollekin elolliselle olennolle niin tärkeä!