Rakas lukijani,

sain vasta nyt luvan naputella tunnelmat toisesta rallytokokokeestamme. Tuo ihminen mielensä pahoitti, kun en joka askelta jaksanut sen vieressä radalla kulkea. Naurettavaa pikkusieluisuutta noinkin aikuiselta ihmiseltä. Meikäläinen on kuitenkin mäyräkoira eikä mikään marjanpoimija. Viimeksi kun kuljin taksilla kotiin Kaapo-ystäväni luota, taksikuski ei edes muistanut laittaa mittaria päälle, kun tohkeentui niin siitä, että kyydissä on maailmanluokan mäyräkoira. Tai siis nyt ainakin mäyräkoira.

No mutta, asiaan. Rallytokodebyyttimme oli menestys ja pistemenetyksiä ei ihan hirveästi tullut. Jaksoin kiinnostua näistä hömpötyksistä aika mallikkaasti. Mutta nyt jälkimmäisellä kerralla oli mäyräsellä vähän eri meininki. Olivat levittäneet sinne hallin lattialle mitä mielenkiintoisimman alustan. En voinut kerta kaikkiaan vastustaa sitä. Ymmärräthän, että nenäni kulkee muutaman sentin päässä maasta jatkuvasti. Lisäksi hajuaistini on tuhansia, ellei satojatuhansia kertoja tehokkaampi kuin teikäläisen hajuaisti. Nämä kaksi asiaa yhdistettynä saavat mamman kuulostamaan ja näyttämään kovin vaisulta, eikä ainakaan yhtään kiinnostavalta. Näin siis silloin, kun on noin mielenkiintoiset hajut matossa! Eikä mitään hyväntuoksuista herkkupalkkaa tarjolla radan aikana!

Jotain se ihminen siinä yritti  -maiskutti (taisi sekoittaa minut hevoseen), tanssi paikoillaan, taputti käsiään, vihelsi, piipitti ja kimitti, mutta ei... tiesin, ettei se voi narusta vetää, niinkuin lenkillä on mahdollista tehdä. Nautin tilanteesta suunnattomasti. Tiesin, ettei se voi tehdä mitään muuta kuin tanssia siinä ripaskaa, ja meikätyttö se vaan nuuskii ja tutkii juuri niin kauan kuin huvittaa! Koska olen kuitenkin miellyttävä luonteeltani, lähdin sitten aina jossain vaiheessa liikkeellekin ja saatiin tehtyä niitä tehtäviäkin. Minä todella pidän niistä askareista ja nautin tehtävien tekemisestä, mutta olen sentään metsästyskoira.. ei minun tarvitse miellyttää sen enempää ketään kuin mikä järkevältä tuntuu. Tehdään, tehdään, sanoin, mutta tehdään sitten kun tästä joudan.

Kuva: Reija Vilmi, Rajala Studiot, Tampere.

Jostain syystä radan suoritusaikamme oli melkein puolet pidempi kuin muilla... En tosin ollut ensinkään ainoa, jonka nenä tänään vei. Väitän tassu sydämellä, että matto oli erittäin herkullinen. Kahden uusitun liikkeen, lukuisten jumitusten ja nuuskimisten ja omien polkujen kulkemisen ohessa oli radallamme myös hienoja pätkiä. Iloisesti hymyillen ihmisparka vaan houkutteli minua eteenpäin, kai se pelkäsi, että jos minä siinä radalla mieleni jostain syystä pahoitan, ei tule olemaan helppoa seuraavalla(kaan) kerralla. Enhän minä mieltäni pahoittanut ollenkaan. Oli oikein lystiä ja maaliinkin päästiin. Huvittuneet katseet seurasivat meitä ja livahdimme äkkiä portista hallin hämäriin nurkkiin.

Suoritus oli vieläpä hyväksytty, eli saimme jo toisen hyväksytyn tuloksen alokasluokasta! Nuuskiminen tehtävien välillä ei ole pistemenetysten osalta maailman suurin synti, tosin yleisarvostelusta menetimme tästä syystä myös yhden pisteen. Enemmän pistemenetyksiä tuli parista uusitusta liikkeestä sekä yksi tehtävä meni ihan poskelleen, kun mamma lähti itään ja minä lähdin länteen, kun olisi vissiin meikäläisenkin pitänyt lähteä itään. No sellaista se on, minä en pisteitä laske enkä kirjanpitoa pidä. Ehkä tästä nyt tosiaan tuli vähän vähemmän pisteitä kuin debyytistämme. Mutta olen toki ylpeä itsestäni siinä hyvin pienikokoisessa rallytokossa kisaavien mäyräkoirien joukossa.

terveisin

Hertta "the hajumestari"