"Olen astunut ulos kaappini pimennosta. En pelkää palautetta, antaa tulla vaan. Olen valmis julistamaan tätä ilosanomaani kaikille, jotka vaan haluavat ja jaksavat kuunnella. En suostu enää häpeämään ja tuntemaan huonoa omatuntoa tunteistani ja toiminnastani!

Kyllä, totta se on! Elämäni on saavuttanut mäyräkoiran muodon. Ensin vähän hapuilevasti, varovasti, mutta sitten yhtäkkiä kuin halolla päähän lyöden. Tämä on se muoto, jota elämäni on ollut vajaa. Tätä muotoa olen aina salaa halunnut ja toivonut, vaikka en ole edes tiennyt sellaista kaipaavani. Mäyräkoiran muotoa ja lämpöä ovat käteni aina hapuilleet silitettäväksi ja rapsutettavaksi. Ja nyt kun olen sen löytänyt, vasta aikuisiällä, en voisi kuvitellakaan elämää missään muussa muodossa.

Miten ihmeessä tähän on tultu? Mäyräkoiruutta on takana vasta reilu kaksi vuotta, mutta tiedän olevani jo menetetty tapaus. Ja se tuntuu hyvältä! Siksi uskallankin tämän nyt tunnustaa: olen mäyräkoiran altis palvelija, henkilökohtainen assistentti, viihdyttäjä, tavoitettavissa 24/7! Neljä ja puoli kiloa mäyräkoiraa on saanut minut kiedottua täysin nakkivarpaidensa ympäri. Termin "Palvelija" kirjottaisin ehkä vielä isolla P:llä. Koska mäyräkoiran elämässä sen ulkokuorta lukuunottamatta kaikki on suurta: luonne, ajatukset, eleet, ilmeet, palvelusväki. Sänkykin kannattaa jo ihan suosiolla vaihtaa astetta suuremmaksi. Monet huonekaluketjut tarjoavat auliisti tiskin alta tarjouksia kingsize-sängyistä, kun kassalla mainitsee koodisanan "mäyräkoira"...

Aina ei ole ollut näin. Aina en ole nähnyt pelkkää mäyräkoiran muotoa joka paikassa. Aina en ole iskenyt otsaani auton ikkunaan ohittaessani nakkikoiran kadulla. Aina en ole huutanut kanssaihmisten suureksi säikähdykseksi vain nähdessäni mäyräkoiran pienenä pisteenä horisontissa - tai vaikka pilven muodossa. Kaikki tämä hullutus on iskenyt vasta aikuisiällä. Kyllä, eläimet - kissat, hevoset, koirat - ovat tuttuja ja rakkaita, mutta tähän hulluuteen en ollut varautunut. Pahaa aavistamatta kannoin kotiini mäyräkoiranpennun, ymmärtämättä mitä vielä tuleman pitää.

Luulin oikeasti, että minä olin lauman pää. Teelautaskatseita pystyin vastustamaan jonkin aikaa. Pystyin hetkellisesti myös kovettamaan itseni murjotusta ja marttyyrikatseita vastaan. Aika pitkään osasin ohjata mäyrinkäisen iltaisin omaan petiinsä. Minulla oli pelisäännöt. Etukäteen suunnitellut toimintatavat ja tavoitteet. Kielletyt ja sallitut asiat. Ihan oikeasti, ne olivat järkeviä suunnitelmia! Siis sellaisia, minkä mukaan yleisesti ottaen toimitaan, kun perheeseen tulee koiranpentu.

Mutta mitä teki mäyräkoira? Otti käyttöön neljän kohdan ohjelman manipuloinnissaan. Se tuntui, kuin olisin käynyt läpi esipesun, tahranpoiston, syväpesun ja linkouksen. Yhtäkkiä olin kuin tyhjä, puhdas ja sileä paperiarkki, alttiina kaikille uusille vaikutuksille. Ja silloin mäyräkoira leväytti teelautassilmänsä tiiviiseen tuijotukseen, teputti pikku tassuillaan, hukutti suudelmiinsa ja otti minut suurenmoisen kiintymyksensä kohteeksi. Ihan kuin olisin ihmeellisintä tässä maailmassa. Enpä ole vastaavaa kokenut! Miten jossain noin pienessä elollisessa olennossa voi olla niin paljon sisältöä, laidasta laitaan? Innokkaista suudelmista ja kasvopesuista universumin tiiveimpään kerjuuseen, mielensäpahoittamisesta ja altakulmain mulkoilusta täysimittaiseen sohvan- ja sängynvaltaukseen, ja kaikkea siltä väliltä. Ja kaikki sellaisella tunteella että oksat pois! Ja ennen kaikkea, miten tuo pieni ulkokuori pystyy pitämään sisällään tuon kaiken ratkeamatta saumoistaan?

Olen varmasti maailman suomalaisin tyyppi. Jäyhä ja järkevä ja suunnitelmallinen, jopa hieman epäilevä. Mutta mäyräkoira kävi tunteisiin! Ei siinä kuulkaa auttaneet pentuoppaat ja koirakuiskaajat, kun meikäläistä vietiin kohti mäyräkoiran muotoista jatkumoa. Pää pyörällä ihmettelen vieläkin, että miksi. Onko mäyräkoira jotenkin erityisen inhimillinen? Saako sen uskomattoman lojaali kiintymyksensä ihmisen pään sekoamaan? Onko se vaan kerta kaikkiaan niin ilmeikäs, luonteikas, huumorintajuinen ja monivivahteinen, ettei siihen voi olla retkahtamatta? Rakastammeko pieniä (kirjaimellisesti) haasteita arjessamme, ja siksi paluuta ei ole, kun nakin kattonsa alle ottaa? Onko luonto järjestänyt mäyräkoiranpennulle popcornintuoksuiset tassut, jotta emme voisi vastustaa niitä?

Jotakuinkin kadotukseni vaiheet menivät tässä järjestyksessä:

1. Voi miten ihana uusi perheenjäsen! Miten voi olla jotain näin pientä ja suloista! Nyt täytyy vaan olla tarkkana näistä sovituista asioista. Eikös se niin mene, että elämä on rakkautta ja rajoja, mäyräkoirallakin. Säännöt ne olla pitää!

2. Onpas se tosiaan suloinen tapaus! Se taisi vähän loukkaantua, kun en heti ehtinyt lähteä palloleikkiin mukaan, ja nyt olen sitä tässä puoli tuntia hyvitellyt...ihanko vahingossa se koko ajan heittää pallon tuonne sohvan alle, ja katselee vierestä pää kallellaan, kun pyllistelen kuudetta kertaa pallon esiin?

3. Miten se osaakin tuijottaa noin kauniisti, haluaisikohan se maistaa tätä annostani? Mistä se muuten voi tietää, milloin jääkaapin ovi avataan? Minä en ainakaan ole opettanut.

4. Tietenkin voit perheenjäsenen aina herättää, kun tuntuu huonolta. Kun vaikka peitto on huonosti. Peitto voi olla niin monella tapaa huonosti, kyllä minä sen ymmärrän, älä nyt suutu. Vaikka se ei päällepäin näyttäisi olevan huonosti, sillä voi olla huono feng sui. Siitä voi tulla hirveän huono olo koko päiväksi. Etkä pysty nukkumaan kuin yhdeksään kun oikeaa kylkeä jotenkin kivistää ihmeellisesti. Että kyllä pitää silloin ihmisen laittaa se peitto hyvin, kun energiatasot horjuu. Olet kyllä ihan oikeassa, älä katso noin syyttävästi. Ensi kerralla lupaan olla ripeämpi.

Koska olen suomalainen - jäyhä ja järkevä - haluan ymmärtää. Haluan ymmärtää, miksi tuo napero nukkuu minun sängyssäni, vaikka sillä on lattialla makuupussi, peti kahdella peitolla sekä katollinen mökki. Ja lattialämmitys asetuksella 10. Ja miksi nostan koiran sänkyyn, eihän se sinne itse pääsisi? Miksi edes mietin päässäni erilaisia suunnitelmia rappusista, joita pitkin mäyräkoira pääsisi turvallisesti sänkyyn ja sieltä pois?

Haluan ymmärtää, miksi nakkikoira valtaa sohvan parhaat, valmiiksi lämmitetyt paikat ja miksi se saa aina kaiken helposti anteeksi tuijottaessaan noilla teelautassilmillään. Voisiko joku myös antaa psykologisen selityksen sille, miksi napsautan KOIRALLE saunan kiukaan päälle ja nostan sen ylälauteille - kun se nyt vaan sattuu kaipaamaan lämpimään ja odottaa hievahtamatta kylpyhuoneen ovella? Haluan ymmärtää, miksi selälleen kellahtanut mäyrinkäinen saa minussa aikaan vastustamattoman halun rapsutella ja tuoksutella sen mahaa.

Julistin hetki sitten, etten enää häpeä ajatuksiani, mutta kyllähän nämä asiat mustaa valkoisella aika omituiselta kuulostavat. Olenkohan yksin näiden ajatusteni kanssa? Olenko yksinäinen seonnut sielu, sulka hattuun ja viiva tukkimiehen kirjanpitoon partaansa nauravan mäyräkoiran muistikirjaan?

On niin paljon, mitä en vielä tajua elämästä mäyräkoiran varjossa. Haluan totta vieköön ymmärtää, mitä tässä perheessä oikein tapahtuu ja mikä tämä juttu oikein on!"

Maarit

Pakina on julkaistu Mäyräkoiramme -Våra Taxar -lehdessä nro 2/2015.