Ystävät,

elämä on tullut siihen pisteeseen, että meikäläisen ollessa nyt 2,5 vuotias osapuilleen, on aika suurten muutosten. Kotiini, pyhättööni on tullut "tunkeilija" , uusi palveltava palvelusväen pitkään työlistaan. Hitaasti ymmärsin tämän asian, vaikka siskojani olemme käyneet katsomassa useammankin kerran. Aivoni eivät todennäköisesti halunneet vastaanottaa tätä asiaa ennen kuin oli aivan pakko.

Totta se on, en ole enää herra ja hidalgo ja prinsessa ja neiti Mäyränen ylhäisessä yksinäisyydessään palvelusväen keskuudessa. Saman katon alle on muuttanut siskoni Maya. Lieventävä asianhaara tässä totisesti on se, että se on sisareni, äitini Lolan puolelta luonnollisesti. Aikaa on kulunut niin kovin vähän, etten osaa vielä sanoa, kuinka samasta puusta olemme veistettyjä -vaikka olemmeko kenties aivan erilaisia! Mahdollista kai sekin, mutta epäilen tätä vaihtoehtoa.

Tunteeni ovat hieman ristiriitaiset. Tein vastikään jatkosopimuksen tämän nykyisen palvelusväkeni kanssa. He ovat olleet ihan reilua porukkaa, ja heidän kouluttamisensa on edennyt toivotulla tavalla. Olen siis aika hyvässä vaiheessa, tehtyäni toki paljon työtäkin tämän asemani eteen viimeisen reilun parin vuoden aikana. Onko tämä nyt pois saavutetuista eduista? Miksei tästä ollut mitään puhetta jatkosopimusta tehtäessä? Olisinko voinut tai edes halunnut vaikuttaa asiaan, mikäli olisin siitä tiennyt tuossa vaiheessa? No jaa, jälkiviisastelu se on hukkaan heitettyä aivotoimintaa. Varsinkaan kun ei tästä edes voi oppia mitään.

Niinpä kerään kaikki voimani ja ja yritän pysyä avoimena näille suurille arjen muutoksille. Jonkin verran olen huomannut hyötyväni siitä, että taloudessa on toinenkin mäyrinkäinen - olen saanut napattua muutaman pentunappulan tuossa aina ohimennen.. Tuo kaveri on sen verran hidas syömään. Luopuminen on minulle hyvin tuttu käsite ja osaankin sen hyvin. Mutta täytyy sanoa, että tässä kaiken ihmeellisen hässäkän keskellä, kun kaikki on vähän sekaisin ja hurlumhei, olen ottanut pieniä omantassunoikeuksia. Ja napannut muutaman ylimääräisen nappulan silloin tällöin.

Sitä en tiedä, milloin jos koskaan tilanne tasoittuu. En uskalla enää toivoa, että sisko lähtisi ja menisi jonnekin toiseen paikkaan, koska en usko että niin tapahtuu. En myöskään ole vielä valmis muutaman päivän perusteella pyyteettömään rakkauteen sitä kohtaan. Se nyt vaan on vielä liikaa. Valehtelisin, jos väittäisin, että tässä vallan ystäviä jo ollaan. Katsotaan asiaa muutaman viikon kuluttua...

Hertta, ei enää se ainoa..