Nyt on takana kaksi vuotta elämää mäyräkoiran varjossa. Ei, se ei ole pitkä aika. Se on kovin lyhyt aika ja pieni askel millä tahansa mittapuulla mitattuna, jopa mäyräkoiran askeleena. Mutta rohkenen sanoa, että ollaan tässä jo vähän sen jäljillä, että mitä "mäyräkoiruus" on.

 

 

En edes viitsi kirjoittaa, että kaksi vuotta takana "mäyräkoiran omistajana". Se omistajuus on tasan tarkkaan ainoastaan paperilla oleva fakta - kyllä tämä suhde on jotain muuta kuin "mäyräkoiran omistamista". Jos tässä kuka kenenkin omistaa, niin se on perhana vieköön tuo mäyräkoira joka omistaa koko tienoon palvelusväkineen kaikkineen..
Mutta otetaanpa vielä askel taaksepäin. Reilu kaksi vuotta sitten mäyräkoira oli vasta varovainen haave, hieman myöhemmin jo jonkinlainen suunnitelma. Sitten olikin yllättäen käyty katsomassa hetkeä aiemmin syntyneitä pentuja! Eli asia, mitä oli hiljaa kypsytelty kymmenen vuotta edellisen koiran poismenosta lähtien, kulminoitui muutamassa viikossa siihen, että matot käärittiin rullalle, kaupoilta kannettiin petejä ja leluja ja pantoja ja sanomalehtiä kasattiin olohuoneen nurkkaan. Siitä se alkoi!

 

 

Kun nyt mietin tuota kulunutta kahta vuotta, mitä voin todeta?

Minulla on nyt tässä elämässä merkitys. Eikä pelkästään siksi, että olen saanut uskollisimman ystävän. Olen siis erittäin merkityksellinen jollekin. Mutta olen myös monipuolinen asiantuntija isolla A:lla. Se tuntuu hienolta! Olen mäyräkoiran vaatimusten ja toiveiden asiantuntija. Olen sovittelija ja hyvittelijä. Olen palvelija. Olen pyyntöjen ja suurien tunteiden tulkki ja ymmärtäjä. Olen pilalle pussattu ja halattu. Jos joku vaikka esittääkin tykkäävänsä minusta noin paljon, voin aivan vapaasti palvelella tätä yksilöä loppuelämäni.

Ei ole tarvittu kahta vuotta siihen, että talouteen tupsahtaneesta mäyräkoira Hertasta on tullut silmäterä. Siihen meni ehkä noin kaksikymmentä minuuttia alkaen siitä hetkestä, kun nostin kasvattajan pihassa koiranpennun autoon kuljetuskoppaansa... Mutta kahdessa vuodessa tuo olotila on vaan vahvistunut, se tunne on kasvanut. Kiintymys tuota pientä olentoa kohtaan on ylitsevuotava.

 

 

Entä se arki sitten? Onhan se iso muutos, kun koirattomaan talouteen tulee tuosta noin vaan koiranpentu, jäädäkseen. Ja kaikenlisäksi vielä mäyräkoira, se "iso koira pienissä raameissa"!

Säännöt ovat ainakin muuttuneet alkuperäisestä suunnitelmasta. Mäyräkoira pyörittää taloutta ja arkea, se on selvä. Tai siis oikeammin käytäntö on tätä nykyä eri kuin mitä säännöt alun perin olivat.. Ensin oli ihan selvät sävelet. Sitten sääntöjen ja käytännön rajaviiva alkoi hiipua.. Miltä se nyt sitten tuntuu? Se tuntuu hemmetin hyvältä. Olla mäyräkoiran palvelija. En häpeä tunnustaa. Mitä olisin tehnyt toisin? Tuskin paljon mitään. Tietenkin olin neljä koirankoulutusopasta luettuani päättänyt, että meidän koira ei kerjää eikä sängyssä nuku, mutta kuka näitä asioita nyt kiveen hakkaa. Tilanteet muuttuu, kun oikeista naruista vetelee ja tämä on juuri se asia, jonka mäyräkoira osaa!

 

 

Pieni ystäväiseni on kyllä ollut taitava manipuloinnin käyttäjä. Kuulun menetettyihin tapauksiin, vaikka olen aina ollut eläinten kanssa hyvin harkitsevainen. Menetettyihin tapauksiin sikäli, että paluuta ei ole sääntöjen perusteiden äärelle. Tiedän sen, koska Hertta on fiksu ja nopea oppimaan. Se ei todellakaan tule hyväksymään saavutettujen oikeuksien menettämistä.. Asiassa on toinenkin puoli. Välkky ja ruoalle perso mäyräkoira on hemmetin hyvä yhdistelmä erinäisten toivottujenkin asioiden oppimiseen. Tässä olemme kahden vuoden aikana kulkeneet yhdessä pitkän matkan, jota en voi kuin päätäni pudistellen ihmetellä. Jos vaan itselläni kärsivällisyys, taidot ja psykologinen silmä riittää, Hertan kanssa voisi päästä tottelevaisuuteen perustuvissa harrastuksissa vaikka miten pitkälle.

Entä sitten elämänkatsomus yleensä, miten mäyräkoira muuttaa ihmistä? Siis ajatusmaailmaa.

Mäyräkoirasta on tullut minulle ikoninen. Ihailen niitä, näen niitä kaikkialla. Olen se tyyppi, joka huutaa autossa kuin syötävä, jos näen kadulla liikkuvan mäyräkoiran. Olen se, joka näkee mäyräkoiran muotoisia asioita ja esineita kaikkialla, vaikkapa pilvien muodoissa. Olen se, joka kulkee ylpeänä mäyräkoirapaidassa kadulla. Olen se, joka rakastaa jokaista mäyräkoiran kuvaa ja mäyräkoira-aiheista videonpätkää. Voisin puhua mäyräkoirista loputtomiin.

 

 

Jos jotain olen oppinut, niin sen, että mäyräkoiraharrastus ei ole koskaan "pelkkä harrastus". Se on vähintäänkin elämäntapa. Se on jotakin, mikä ui ihon alle, on koko ajan mielessä. Se on kertakaikkiaan syvälle kiertynyt osa sinua. Siitä ei pääse irti, ja harvempi haluaakaan. Kun sen kerran on päästänyt valloilleen, ei paluuta ole. Ja on ollut ihana huomata, että samanhenkisiä ihmisiä riittää! Jos tilanne on nyt kahden vuoden jälkeen tämä, missä olenkaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen..?!