Meidän perheessä on selvästikin ristiriitainen suhtautuminen koiranpökäleisiin. Se on mitä mahtavin asia, kun meikäläisistä ne tulee ulos, oikeannäköisenä, oikea-aikaisesti ja oikeaan paikkaan. Ja tietenkin joka päivä. On joka päiväinen ilon asia, kun koira on terve - syö, juo ja kakkaa. Sitä paitsi niin helppoja tehtäviä kun ensinmainitut ovatkin, itse kakkaamisoperaatio vaatii paljon suunnittelua, ilmavirtojen ja tuulensuuntien tutkimusta. Ja kun prosessi sitten onnistuu, saa siitä iloita.

On myöskin varsin ihanaa kohdata ulkoilureittien, polkujen ja teiden varsilla niitä houkuttelevia kakkoja -  kiinnostavan tuoksuisia ja sisällöltään vastustamattomia. Jostain syystä palveluskunta ei tykkää ollenkaan siitä, että napsimme näitä herkkupaloja mukaan sieltä sun täältä. No kun niitä tyrkyllä on, joka paikassa, silmänkantamattomiin! Kaikki kakat eivät ole vastustamattomia, ihmisen suureksi iloksi. Osa pystytään ohittamaan ihan suupielet tiukkana. 

Niin ihana kun se kakka siis luonnollisena asiana onkin, niin on siinä monen mielestä niitä haittapuoliakin. Sen lisäksi, että rohkeimmat maistelee niitä ohimennessään, niillä on myös tapana takertua liisterinomaisesti erinäisiin paikkoihin. Useimmiten kengän- ja tassunpohjiin, lasten vaatteisiin, pyöränrenkaisiin. Siinä kohtaa menee meikäläiselläkin hermo, kun joutuu itsestä riippumattomista syistä pesulle nyrpeän narunjatkeen paapatuksen saattelemana. Se kakkuraisten määrä tuolla pitkin poikin pyöräteitä, jalkakäytäviä, ulkoilureittejä ja portinpieliä on aivan käsittämätön. Siinä saa loikkia kuin Cruisen Tomppa mahdottomissa tehtävissään, jos meinaa puhtain tassuin ja kengin selvitä suosituimmilta koirankakatusreiteiltä takas sohvalle. 

Ongelma on aina siellä narun yläpäässä. Kunpa kaikki ymmärtäisivät sen, että koira on syytön tähän ikuisuusongelmaan. Ihmistä on vaan kovin vaikea kouluttaa. Eikä sen ajatusmaailmasta oikein ota tolkkua. Viime viikon lopulla törmättiin erikoiseen tilanteeseen. Tai ehkä monelle normaalia, mutta meitä se vähän ihmetytti. Kuljettiin pitkää suoraa aikuisen miehen ja koiransa perässä. Suoran puolessa välissä koira kyykisteli ja jotain siinä sitten kovasti ihmeteltiin ja puuhasteltiin, kunnes matka jatkui.

Kun pääsimme kohdalle, saimme ihailla taidokasta kakanpiilotusta. Pientareelle tupsahtanut kakka oli huolellisesti peitetty lumella niin, että se vaan kurkisteli sieltä pienestä temppelistään. Niin luonnollisen hieno asia kuin kakka onkin, ei ehkä olisi tullut mieleen alkaa sille kirkkoa rakentaa. Paljon pienemmällä vaivalla sen olisi potkaissut ojaan. Pidimme siinä kolmistaan pienen hiljaisen hetken tuolle temppelöidylle kakkuralle. Ymmärsiköhän se ihmisparka, että luonnonlakien mukaan ennen pitkää lumi sulaa, ja sieltä se taas nousee, kakkurainen, kaiken kansan ihmeteltäväksi?