Note to self: Mäyräkoira on sellainen koira, että sille ei parane antaa pikkusormea. Ei se mikään piru ole mieleltään, mutta melkoisen ovela eläin ja taitava oppimaan hetkessä sen käyttäytymisen, jolla saa itselleen mieluisimman lopputuloksen. Mäyräkoiran kanssa arjessa pitää vaan olla jämäkkä. Ihan sellainen perususkottava tyyppi, joka pitää kiinni niistä pelisäännöistä, mitä on etukäteen ajatellut ja suunnitellut noudattavansa. Ei se mitään ydinfysiikkaa ole.  Minäkin pystyn siihen!

*kraaps kraaps* Epämääräinen ripinä oli jatkunut jo tovin. Hetken on hiljaista, ja sitten taas *kraaaaps*. Napsautan valon päälle ja vilkaisen lattian suuntaan. Siinähän se taas on. Sängyn vieressä lattialla istuva pienoismäyräkoira. Viikon verran se on tullut tuohon joka aamu neljältä. Ellei ole jo sitä ennen nyyhkyttänyt ja nikotellut pedissään rypistyneitä peittojaan. Teelautasen malliset tummat silmät hehkuvat syyttävinä, suorastaan kuumeisina. Toinen etutassu on juuri kohonnut ylös, kohti patjan reunaa. Syyllistävä *kraaps*. Katson hetken tätä näkyä kuin huumaantuneena, kunnes saan sammutettua valon ja käännän selkäni koiralle. 

En saa enää unen päästä kiinni.

Arki on helpompaa koiran kanssa, kun toimitaan tiettyjen sääntöjen mukaan. Koira hyväksyy nopeasti säännöllisesti toistuvat toimintamallit. Ihminen on laumanjohtaja, joka omalla tekemisellään ja olemuksellaan tuo turvallisuuden tunteen myös perheen nelijalkaisille jäsenille. Kun ihminen määrittelee arjen rutiinit ja aikataulut, koiran on helppo sopeutua.  Mäyräkoira ei ole poikkeus.  Olen lukenut useita koirankoulutusoppaita ja -artikkeleita. Tässä ei voi epäonnistua! 

Herään kännykän vaativaan piippaukseen. Lihakset tuntuvat jäykiltä, käsi on ollut jotenkin huonossa asennossa. Nostan peitonkulmaa varmistaakseni epäilykseni. Jep, mäyräkoira on vallannut tyynystä puolet ja ilmeisesti maannut oikean käteni päällä. Muistan heränneeni montaa kertaa yön kuluessa tarkistamaan, että mäyrinkäisellä on kaikki hyvin  - ettei se ole putoamisvaarassa, ja että sillä on hyvä asento ja tarpeeksi peittoa. Sitä edeltävistä tapahtumista ei ole oikein tarkkaa mielikuvaa. Saattoi käydä niin, että kun kahdeksantena yönä heräsin teelautasten vaativaan tuijotukseen, olen mahdollisesti nostanut mäyrinkäisen epähuomiossa sänkyyn. Muistikuvat ovat hataria. Joka tapauksessa, kiitollisuuttaan mäykky päästää tuhnun suoraan tyynynpuolikkaalleeni. Puutunutta kättäni pistelee vielä työmatkalla. Tuntui kuitenkin ihanalta puristaa lämmin, tuhiseva koira kainaloon. Tuntuu, kuin se olisi katsonut minua nyt jotenkin hyväksyvämmin. 

Mikä tahansa koira kerää ylipainoa otollisissa olosuhteissa. Ei ole terveellistä sellainen. Mäyräkoira varsinkaan ei tee poikkeusta. Voit olla varma siitä, että yksikin saatu makupala ruokapöydästä tai sohvalta herättää sen mielenkiinnon. Voiko tämä olla todellakin näin helppoa? Millaisella toimintatavalla onnistun tässä parhaiten? Siinä täytyy vaan pitää pää kylmänä. Ei ole mäyräkoiran suu tuohesta eivätkä aivot umpiluuta. Se on mestari yhdistelemään asioita. Niinpä se johdonmukaisuus! Onneksi tämä ei ole vaikeata. Se mikä ei ole sallittua tänään, ei ole sallittua myöskään huomenna. Ihminen määrittelee rajat joiden puitteissa arkea eletään. Yksinkertaista!  

Olen ihmetellyt tuota sinnikkyyttä, jolla mäyrinkäinen jaksaa tavoitella päämääräänsä. Joka kerta kun syön, kohtaan sen teelautasten syyllistävän katseen jostain päin. Ei se tule välttämättä viereen kyttäämään, vaan katselee huoneen toiselta puolelta tai pöydän alta tai porautuu katseellaan selkääni. Ei se ole yhtään röyhkeä. Vielä ainakaan. Mutta mistä se tietää tämän jutun juonen? En ole koskaan antanut sille mitään ruokapöydästä. Muistaakseni. Kerran saattoi pudota jotain. No niin, keittiöstä tietenkin tulee pudoteltua kurkun- ja juustonpalasia lattialle. Vahingossa siis. Tarkoituksena on tietenkin, että jos jotain ylimääräistä koiralle tarjotaan,  sen eteen pitää tehdä joku pieni temppu. Mutta ainahan sitä ei tietenkään muista tai ehdi pyytää. Mutta sohvalta ei ole ainakaan mitään annettu! 

Olen alkanut tulla siihen lopputulemaan, että mäyräkoira kokeilee, tunnustelee kepillä jäätä. Miten pitävät ihmislauman pelisäännöt ovat, onko niiden rajoja mahdollista oikaista, laajentaa tai katkaista? Se ei todennäköisesti tule silmät kiitollisuudesta kiiltäen hyväksymään kaikkia ihmisen asettamia toimintatapoja. Siis niitä yksinkertaisia, kaikille koirille sopivia toimintamalleja, joiden luvattiin toimivan, kunhan niitä johdonmukaisesti noudattaa! Keskustelua saattaa tulla niinkin yksinkertaisista asioista kuin hihnan päässä sujuvasti liikkumisesta. Saati sohvalla ja sängyssä nukkumisesta. Kerjäämisestä. 
 
Ulkona sataa. Olen lopultakin saanut kaivettua kaapista ylleni sadevaatteet ja kumisaappaat. Kohta alkaa jo olla kiire. Mäyräkoiria ei vaan näy missään. Hetki sitten niillä oli kova kiire haistelemaan yön aikana tulleita uusia tuoksuja. Tuntuu siltä, että kun heitin sadevaatteet kaapista lattialle, mäykyt jostain syystä hävisivät. Pfiuuhh, ei näy missään. Parilla namilla saan ne viimein houkuteltua eteiseen ja silminnähden vastentahtoisesti ulos. Nämä koirat eivät taluttajaansa vedä, paremminkin päinvastoin. Paitsi tietenkin jos olosuhteet ovat otolliset, kuten jos polun päässä pällistelee rusakko. Silloin ei vesisadekaan haittaa, kun pingotaan perään hihnat laulaen. Pikaiset pissat vesisateessa ja äkkiä takaisin sisään. Korvat luimussa, teatraalisesti täristen ja taas se syyttävä katse silmissä. 

Kun tulen töistä, sängyn alla on kakkapökäle. 

Olen alkanut hieman epäillä koirankoulutusoppaiden antia. Olen toiminut täsmälleen annettujen neuvojen mukaisesti. Ihan johdonmukaisesti olen toiminut, muistaakseni. Koira on koira. Mäykkykin. Sillä on laumassa oma paikkansa, lattialla oma petinsä. Miksi sitten herään joka aamu siihen, että mäyrinkäinen vetelee sikeitä meikäläisen tyynynkulmalla, pahimmillaan hanuri vasten leukaani? Miksi se tulee syyttävän näköisenä tuijottamaan meikäläistä, kun syön? Miksi se on aina parhaalla paikalla - sohvalla vilttien alla, pussilakanoissa, sylissä rapsutettavana?  

Kummassakaan mäykyssä ei ole mitään vikaa. Ne ovat aivan täydellisiä. Sinnikäitä ja sitkeitä pirulaisia ne kyllä ovat. Äärimmäisen johdonmukaisia palvelijansa kouluttamisessa, vaikka piti olla päinvastoin.
Ja liian suuret silmät niillä on.

Ja ihminen on vaan niin kovin heikko.

 

Julkaistu Mäyräkoiramme 3 / 2017